Ruokaa, kulttuuria ja ruokakulttuuria

Australia on vastakohtien ja ristiriitaisuuksien maa. Kaupat ovat pullollaan hyvää ja kohtuullisen edullistakin pihvilihaa. Silti esim. Canberrasta on vaikea löytää ravintolaa, jossa olisi tarjolla hyvää pihviä, saati että sitä saisi vielä edullisesti. Paikalliset kauppakeskukset ovat täynnä erilaisia pikaruokapaikkoja, ns. food courteja. Niissä saa hampurilaisia, subwayn patonkeja, etnisiä (lähinnä kiinalaista ja intialaista) tarjottavia. Fishiä ja sipsiä on myös kiitettävästi tarjolla, paikalliseen tapaan paneroituna. Mutta jos kaipaa ns. tavallista ruokaa, ei sitä löydy mistään, ellei halua maksaa itseään kipeäksi. Ravintolat, jotka eivät ole näitä pikaruokapaikkoja, ovat lisäksi auki vain lounasaikaan ja sitten illalla puoli kuuden jälkeen.    Iltapäivällä on turha yrittää löytää järjellistä syötävää.

Yksi pikaruoka- tai lounaspaikkojen erikoisuus on se, että kaikki juomat, siis myös vesi, maksavat erikseen. Muuten kohtuuhintaisen lounaan hinta nousee tämän juoman, vedenkin, kanssa noin kolmanneksen.  Tähän juomakulttuuriin kuuluu sekin, että juomalaseja tai -mukeja ei ole tarjolla. Juomat siis juodaan sivistyneesti suoraan pullon suusta.

Parasta syötävää täällä saa tekemällä itse. Normaalia, suomalaiseen makuun sopivaa ruisleipää ei täällä myydä missään (paitsi Canberran suomalaisen luterilaisen seurakunnan myyjäisissä, tervetuloa!). Siispä sen teko on pitänyt opetella. Viisi kiloa ruisjauhoja maksaa 20 dollaria, tämän hetken kurssin mukaan kuutisentoista euroa. Siitä saa kymmenkunta pienehköä ruisleipää, jotka meidän viisihenkisessä perheessämme syödään reilussa viikossa. Mutta kyllä se kannattaa.

Se kannattaa siksikin, että kouluruokailua suomalaiseen tapaan ei täällä ole. Lapsille pitää tehdä kouluun eväät mukaan, eväät, joiden syöntiin kuuden tunnin koulupäivän aikana on tilaisuus, tai sitten ei. Koululaisilla on täällä omat erityiset "lunchboxinsa", joihin voi laittaa esimerkiksi tuota mainittua ruisleipää, jonkin hedelmän, pienen jogurttipurkin ja jotain sopivaa juotavaa. Valitettavan usein ainakin osa lunchboxin sisällöstä kulkeutuu koulusta takaisin kotiin, lasten mukaan lähinnä siksi, että eväiden syöntiin ei ollut aikaa...huomatkaa, että olemme maassa, jonka yksi tunnuslause on "no worries", savonnettuna "elähän hättäile".

On se ilimoja pidelly...

Sää on tällä puolen maapalloa varmaan vielä yleisempi puheenaihe kuin pohjoisella pallonpuoliskolla. Vaikka vuodenajat vaihtelevat selvästi vähemmän, silti tiedotusvälineet jaksavat huomenna toitottaa, että nyt on alkanut syksy. Syksy siis alkaa tarkasti maaliskuun alussa, talvi kesäkuun alussa, kevät syyskuun alussa ja kesä joulukuun alussa (jos siis yleensä alkaa).

Canberran kesä loppuu tarkkaan ottaen kahden tunnin ja kahdenkymmenen neljän minuutin kuluttua. Täällä alkaa siis syksy. En tiedä, minkälainen syksy täällä on tulossa, mutta kesästä voi hyvällä syyllä kysyä, että mikä kesä nyt on loppumassa, kun ei täällä mikään kesä ole tänä vuonna alkanutkaan.

Tämän Canberran ns. kesän koko kuva on nähtävissä näistä kuvista, jotka tähän blogiin on liitetty. Vettä ja sadetta, sadetta ja vettä...Tuntuu vähän siltä, että suurin ero Suomen talveen verrattuna on nyt se, että täällä on vähän vähemmän lunta kuin Suomessa. Kolmenkymmenen asteen helteiset päivät ovat olleet laskettavissa yhden käden sormilla. Tytöt erityisesti ovat haaveilleet uimaan pääsystä. Eipä ole paikallisia uima-altaita tarvinnut kuluttaa, kun on kastunut muutenkin. Juuri eilen piti tytöillä olla koulunkin kanssa uimaan meno paikalliselle Dickson Poolille, mutta menemättä jäi. Kylmää ja sateista. Helsingin kesän uimastadion ja Kumpula tarjoavat huomattavasti paremmat uintimahdollisuudet kuin esimerkiksi Canberran suurin uimapaikka Big Splash, jonne emme nyt huomenna menneen kesän aikana kertaakaan päässeet. Yllä olevassa kuvassa tytöt tarkkailevat tulvivaa lähijokea, joka ei nyt onneksi tulvinut aivan muutaman kymmenen metrin päässä olevalle talollemme asti. Jospa tuo huomenna alkava syksy olisi toivoa täynnä...mitä se sitten tarkoittaakaan.

Törmäyskurssilla

Viime lauantaina ajamani kolari on lopultakin -puolen vuoden maassaolon jälkeen- riittävä yllyke aloittaa tämä blogimme Australian ihmemaasta. Sopivasti paikallisen Multicultural Festivalin aikaan osunut kulttuurien yhteentörmäys lauantaina ei onneksi tuottanut ihmisvahinkoja, ja aineellisetkin vahingot jäivät yllä olevasta kuvasta pääteltäviksi. Näin oman automme kohdalla, paikallista kulttuuria edustanut taksi sai vasempaan kylkeensä hieman näyttävämmät vauriot. 


Ajoimme ko. taksin kanssa kaksikaistaisella kadulla samaan suuntaan. Olin aikeissa vaihtaa kaistaa, mutta tämä eteläisen pallonpuoliskon kulttuurin edustaja oli jo valmiiksi sillä kohdalla viereistä kaistaa, johon aioin itse ajaa. Maassa maan tavalla, joten hänellä oli etuoikeus kyseiseen paikkaan. Virhe oli siis minun. Mielenkiintoista tässä on se, että suurimmat kulttuurien yhteentörmäykset -niin kansakuntien kuin yksilöidenkin välillä -taitavat tapahtua juuri silloin, kun kuljetaan ja katsotaan periaatteessa samaan suuntaan. Jomman kumman osapuolen pienikin poikkeama tästä suunnasta aiheuttaa törmäyksen. Vaikeahan sitä on tietysti törmätäkään, jos katsotaan tai kuljetaan jo valmiiksi aivan eri suuntiin. Parisuhteessa samasta suunnasta vähän poiketessa törmätään -siis riidellään - ja eri suuntiin katsottaessa erotaan. 


Törmäys on siis merkki yhteiselosta, elämän merkki. Se on merkki kanssakäymisestä, lähenemisestä, ei pakenemisesta, loittonemisesta. On siis oletettavaa, että tässä blogissa voi jatkossa olla lisää kertomuksia suomalaisen lapsiperheen kokemuksista Australian maaperällä.